Suorittamisen pimeä puoli

Lääkikseen pääsy oli number 1 listallani monen vuoden ajan. Vaikka välivuodet ovat omalta osaltani takanapäin, ne jättivät minuun hyvin vahvan jäljen - suorittajan, joka stressasi kaikesta, eikä osannut erottaa enää vapaa-aikaa opiskelusta. Kehoni tai mieleni ei saanut juurikaan lepoa välivuosien aikana, eikä siksi myöskään osannut rentoutua lääkiksessäkään. Vaikka minulla onkin valtava stressinsietokyky ja toimin parhaiten paineen alla, liika on liikaa. Onglemani stressaamiseen ja suorittamiseen kertyivät vähitellen, mutta teksti on koko tarina siitä, miten tähän pisteeseen olen tullut (ja miten tästä eteenpäin).

Ennen abivuotta en oikeastaan koskaan ollut panostanut kouluun. Toki tein läksyt ja osallistuin tunneille, mutta kouluun käytin mahdollisimman vähän aikaa ja muulle elämälle sitten enemmän. Kirjoituksiin luin paljon, mutten niihinkään panostanut sitä 110% itsestäni. Ensimmäinen välivuosikin mentiin todella pitkälle näin, mutta viimeiset 8 viikkoa ennen pääsykoetta tein täysillä ja luin pahimmillaan 10h päiviä (tai niin ainakin luulin, todellisuudessa vain suoritin laskemalla mahdollisimman paljon tehtäviä hauki on kala-tyylillä).

Toisena välivuonna 2015 alkoi yliopisto ja otin syksyn rennosti. Puhkesin suorastaan kukkaan ja elin elämää täysillä. Tutustuin uusiin ihmisiin ja kävin tapahtumissa. Toki tein edelleen koulujuttuja, mutta nautin ihan uudella tavalla asioista, eikä koulu vieläkään vienyt suurinta osaa ajatuksistani.
Keväällä 2016 aloitin pääsykokeisiin lukemisen täysillä maaliskuussa. Taas kerran sama virhe, että yritin vain suorittaa tekemällä mahdollisimman paljon tehtäviä. Jäin jatkuvasti jälkeen lukusuunnitelmista ja suunnitelmien kaatuminen aiheutti valtavan stressitilan. En voinut hyväksyä, että vähempikin työmäärä voi riittää, vaan minun oli pakko puurtaa ilman lepoa. Opiskelin hyvin pintapuolisesti, koska ajattelin, että mitä enemmän tehtäviä, sen parempi laskurutiini. Toisin sanoen, luulin määrän korvaavan laadun. Sinä keväänä stressi vei myös yöunia ja viikko ennen pääsykokeita romahdin todelliseen itkuun. En ollut ikinä murtunut niin pahasti.

Kolmantena ja viimeisenä välivuotena 2016 aloitin lukemisen ajoissa välttääkseni aikaisempien vuosien valtavat suorituspaineet. Luulin homman toimineen todella hyvin, mutten ikinä tajunnut kuinka pahassa stressitilassa olin. En panostanut yliopiston kursseihin kuin tenttiä edeltävänä päivänä, jolloin tenttipäivänä aloin kokemaan ensimmäistä kertaa valtavaa ahdistusta ja epätoivoa (vaikka tiesin ettei hylätty ole maailmanloppu). Tuo tunne sai minut pelkäämään tilanteita, joissa tunnen lukeneeni liian vähän. Lääkiksessä en ole stressannut tenttejä niin pahasti:)
Elokuusta toukokuuhun luin pääsykokeisiin, kävin 2-4 vuoroa osa-aikaisena töissä ja räpiköin yliopiston kursseilla. Vapaapäiviä kaikista noista oli yleensä vain kerran kuussa. Kaiken lisäksi olin todella stressaantunut, jos jokin asia jäi kesken tai jäin jälkeen suunnitelmistani. Siinä mielessä Mafynetti kuitenkin kevensi suorituspaineita, koska en enää tehnyt tiettyä määriä laskuja, vaan etenin ajan kanssa. Muutoin olisin varmaan siltikin toistanut suorittamistani tekemällä x määrän tehtäviä päivässä (minulle tuotti liikaa stressiä, jos en jaksanutkaan tehdä haluamaani määrää tehtäviä). 

Kuvittelin, että kun pääsen hampaalle, kaikki tämä suorittaminen ja stressaaminen olisi nyt takanapäin. Noh, väärässä oltiin. Ajattelin pitkään, etten ansainnut koulupaikkaani, koska en saanut koko lukusuunnitelmaa toteutettua. Järkevästi ajateltunahan se on kiva, että vähempikin riitti, mutta minun oli hyvin vaikea hyväksyä, että olin "ansainnut" koulupaikan omalla työlläni.

Suorittamiseen ja stressaamiseen liittyvät ongelmani jatkuivat tosiaan lääkiksessäkin. Eiväthän ne nyt mystisesti voineet kadotakaan. Olin todella stressaantunut, jos en saanut vaikka tiettyjä muistiinpanoja tehtyä haluamanani päivänä tai en ollut ns. "tehnyt tarpeeksi" mielestäni tenttiä varten. Tentteihin meno jännitti todella paljon, koska tunsin itseni alisuorittajaksi.
Minun oli hyvin vaikea päästää irti opiskelusta ja vaihtaa ns. "vapaalle". Arkisin päiväni saattoivat venyä klo 8-16 sijaan klo 8-19. Määrä olisi ihan ok, jos sen tekisi puhtaasti motivaatiosta, mutta kun sen tekee suorittamisen pakosta, stressi on jatkuvasti läsnä. Vaikka olisin lukenut ma-pe, mietin viikonloppuna paljon keskeneräisiä koulujuttuja tai rupesin tekemään niitä stressin/huvn vuoksi. En tietenkään joka viikonloppu, mutta todella usein. En vain osannut enää nauttia vapaa-ajasta ollenkaan, varsinkin kun sitä oli niin paljon tarjolla (verrattuna yliopisto-pääsykoe-työt kombinaatioon).

Ongelmieni suuruus valkeni vasta tammikuussa 2017, jolloin uudet kurssit alkoivat. Minun oli PAKKO käydä kaikilla luennoilla ja PAKKO kirjoittaa muistiinpanot ja flashcardit sekä PAKKO tehdä mindmapit. Hurja määrä työtä, mutta pelkäsin epäonnistuvani (eli saavani tentistä hylsyn), jos en tee kaikkea. Faktahan on se, etteivät arvosanat oikeasti kerro koko totuutta, enkä ole vielä hylsyjä saanut (enkä myöskään parhaita arvosanoja). Ja vaikka olisin saanut hylätyn, aina on olemassa uusinnat.
Kaikista pahinta oli, että tämä sairas suorittaminen siirtyi myös arkeen. Minun oli pakko käydä salilla tai olen "huono" ihminen ja saada kaikki mahdolliset suunnitelmat toteutettua arkena, jotta viikonlopun pystyin rentoutumaan. Todellisuudessa jatkuva stressitila ei loppunut, enkä tuntenut olevani enää läsnä vapaa-ajallakaan.

Olin siis ollut jatkuvassa stressitilassa.
Stressihän on tila, jota voi verrata kevyeen hölkkään. Jos sitä tekee jatkuvasti, eikä lepää välissä, vähitellen voimat loppuvat. Varsinkin jos tähän lisätään vielä fyysiset urheilusuoritukset. En enää erottanut vapaa-aikaa opiskeluajasta, sietänyt keskeneräisiä koulujuttuja tai osaanut vaihtaa vapaalle. Ei kukaan halua sellaista elämää. Tuntuu, ettei ole oikein läsnä enää missään saati osaa nauttia vapaa-ajasta. Ei tiedä milloin opiskelu loppuu ja milloin saa vaihtaa vapaalle.

Älkää huoliko, teksti voi tuntua siltä että välivuoteni olisivat olleet pelkkää tuskaa, enkä olisi kokenut iloa mistään. Olen halunnut tuoda ilmi välivuosien jättämän pimeän puolen itsessäni. Mitä tulee tämänhetkiseen tilanteeseen, olen laittanut stopin suorittamiselle ja opetellut elämään rennommin. En halua polttaa enää kynttilää molemmista päistä. Viimeisen hakuvuoden uurastuksen kohdalla minua ei haittaa kuinka paljon uurastin koulupaikan eteen, koska se oli kuitenkin vähiten stressaavin vuosi ja toi minulle koulupaikan. On kuitenkin totta, ettei minun enää tarvitse pitää niin suurta rimaa opiskelumäärän suhteen varsinkin, jos se tarkoittaa vapaa-ajasta vähentämistä.

Haluan myös sanoa, että nämä ovat olleet täysin itseni aiheuttamia ongelmia. Yksikään koulukavereistani ei ole aiheuttanut mitään kilpailuasetelmaa, eikä koulun tosiaan tarvitsisi kuulostaa näin rankalta, kuin mitä se minulle on. Vähempikin työ olisi riittänyt hyviin arvosanoihin. En myöskään ole burn outin partaalla tai tarvitse sairaslomaa koulusta.

Käytin siis viime kevään suorittamisen tuomien paineiden purkamiselle. Hain ongelmiini ammattiapua ja kävin juttelemassa psykologilla. Kävin tällä samalla psykologilla jo viimeisenä hakukeväänä, kun stressi purkaantui läheisiini. Olen tehnyt muitakin muutoksia parempaan. Laitoin esimerkiksi koulukirjat kiinni klo 16 tai 17, vaikka kuinka olisi keskeneräiset muistiinpanot. Läsnäolemisen tueksi tein mindfulnessia. Salilla käynti jäi hetkeksi, jotten ottaisi siitä liikaa suorituspaineita. Uskokaa tai älkää, menin jopa maaliskuun lopussa takaisin osa-aikaisiin töihin, koska työnteko oli minulle sitä "aivot off" touhua.

Ihan pienilläkin muutoksilla pääsin pitkälle eroon suorittamisesta. Arvosanat lähtivät nousuun ja minulla on ollut taas voimia jatkaa arjessa. Hiukan synkkä aihe näin opintojen alkuun, mutta voin tällä hetkellä todella paljon paremmin ja aloitan tulevan vuoden hyvällä energialla:) Koulu ja pääsykoe ovat todella tärkeitä, mutta loppupeleissä ainoa mikä on tärkeintä, on oma hyvinvointi ja jaksaminen. Tehdään tästä koulu/hakuvuodesta sellainen:)